Jokin toinen sattuma

Sinä maksat bussikuskille kymmenen sentin kolikoilla, ne vierivät pitkin lattioita ja kilisevät kimeästi. Silmäsi ovat surumieliset, vaikka sinulla on luontainen hymy suupielissäsi; jokin ajatus, joka karkaa sopivan hetken tullen.

Kuski laskee kolikoita ja kertoo, että voisit vaihtaa seuraavalla kerralla ne euroiksi. Sinä vain hymyilet, jono tunkee ohitsesi ja siirryt pois tieltä.

Lasket punaisen salkkusi penkkiin ja suljet istuuduttuasi silmäsi. Valo paistaa luomien läpi ja katselet niitä lentäviä aurinkoja, jotka vilkkuvat punaisina ja oransseina suljettuihin silmiin. Ikkunoissa on sormenjälkiä. Joku on piirtänyt kuuraan sydämen, tyhjän ja tunnottoman.

Et ole ihan varma minne sinun piti mennä ensiksi, taisit unohtaa kauppalistan keittiön pöydälle. Mutta kaikki menee lauantaisin niin aikaisin kiinni. Et koskaan pidä kädessäsi kelloa, aika kuluu silloin nopeammin ja olet vähän liian hidas siihen. Avaat silmäsi ja käännät kasvosi ikkunaan, sydän tuntuu pysähtyvän kun kaikki veri pakenee salakavalasti kasvoihin. Ei saa ajatella. Et ajattelekaan, et yhtään, et yhtään. "Minä tunnen sinut, älä sinä minua. "Iskostat ajatuksen mieleesi ja katselet sitä epäröiden. Ehkei...

Toivot jotain muuta ja se hiukan häiritsee. "Et ole ikinä katsonut tänne; eihän minua ole olemassa. Sekään ei ole onnellinen ajatus, tarvitset jonkun paremman, sinun sadussasi ei saa olla sellaista käännettä. "Ole hiljaa."

Pikkulapset höpisevät takapenkissä, olet liian kiinnostunut ja tukit korvasi. Tarvitset ajatuksen. "Ehkäpä ei, jospa vain jäisin pois tunkematta kieltä jäiseen rautaan. Se maistuu jäätelöltä." Paha juttu, paha tyttö, surkea juttu.

Bussi pysähtyy ja naureskelevat harakat nousevat kyytiin, kukallisissa takeissa kuihtuneita orvokkeja. Sinä käännät katseesi pois mutta kuuntelet silti. He nauravat, nauravat, äänet ovat käheät ja kuihtuneet. Sinun tekee mieli sanoa heille jotain kohteliasta. Hei. Tai jotain. Et tiedä.

Hän on siinä vieressä ja lukee jotain. Tahtoisit tietää kirjan nimen (että voisit keskustella siitä henkevästi).Ei, se ei käy. Hänen pitkät mustat hiuksensa on sidottu taakse, sinusta ne olisivat paremmat auki. Hän ei vieläkään nosta katsettaan ja sinusta on epäloogista, että hän ei tunne kuinka kovasti häntä tuijotat.

Hän jää pois pysäkillä, missä pihlajat kasvavat katoksen molemmin puolin. Punaista. Hän ei jää koskaan katselemaan bussin perään. Jospa jäisi. Vilkuttaisitko? Hän nousee ylös ja tarttuu kaiteeseen. Sinä mietit tiiviisti nimeäsi ja uskot telepatiaan.

” Hei!”

Käännyt kun kuulet ensi kertaa hänen äänensä. Sydän irtoaa liitoksistaan.

” Ne olivat sinun lapasesi, tuolla edessä, nuo punaiset, hukkasit ne eilen, vai?”

” Ovat ne. Kiitos, en olisi huomannut.”

Hän hymyilee varovaisesti, sinä saat paniikin ja veri nousee poskillesi. Hän lähtee eikä jää katsomaan. Ajattelet sitä kauppalistaa. Et ehkä kuitenkaan. Katsot kuinka pihlajat jäävät taakse ja luulet olevasi hiukan iloinen. Olen, olen, olen!

Emilia