Leiki kanssani

”Perillä ollaan”, Tommi sanoi ja parkkeerasi autonsa vanhan kartanon pihaan. ”Kulta, eikö meille olisi riittänyt pienempikin talo?” Kati kysyi ja katsoi valtavaa kartanoa, jonka he olivat ostaneet. ”Vain parasta sinulle”, Tommi sanoi ja antoi suukon vaimolleen. Tämän tehtyään Tommi avasi auton oven ja poistui autosta. Kati tuli perässä. Oli syyskuu ja tuuli puhalsi kylmästi.”Muuttofirman auto tulee varmaankin kohta”, Kati tuumi, sillä hänellä alkoi olla jo kylmä. Tommi nyökkäsi ja kääntyi ympäri ihailemaan uutta kotiaan. Kartano oli valtava. Valkoinen maali sen seinissä hilseili ja kattotiilet olivat vihreän sammaleen peitossa. Kati ja Tommi olivat ostaneet talon halvalla, koska talossa ei ollut asunut ketään vuosiin. Kati käveli Tommin luokse ja tarttui tätä kädestä. ”Kyllä täällä tarvitsee hieman remontoida, mutta muuten tämä on täydellinen”, Tommi totesi. Kati tarkasteli pihaa. Hän oli viherpeukalo ja oma puutarha oli ollut toive listalla jo pitkään. Pihassa oli paljon marjapensaita ja omenapuita. Pihaa ympäröi korkea ja tiheä kuusiaita. Kuusiaita toi yksityisyyttä, mutta sitä ei oikeastaan täällä tarvittu, sillä lähimmät naapurit asuivat noin kilometrin päässä ja lähin kylä sijaitsi muutaman kilometrin päässä. Tommi, joka oli ammatiltaan lääkäri, oli saanut töitä kylästä. Kati taas oli joutunut jättämään oman työnsä muuton takia. Hän etsisi täältä uuden työpaikan, kunhan kotiutuisi ensin. ”Hei, tuolta kuorma tulee!” Tommi huudahti. ”Vihdoinkin”, Kati tokaisi.”Tule, mennään purkamaan lasti”, Tommi sanoi.

Oli ensimmäinen aamu uudessa talossa. Tommi oli lähtenyt jo töihin ja Kati oli jäänyt yksin kotiin. Sää oli aurinkoinen ja Kati oli lähtenyt ulos katsomaan puutarhaansa. Hän haravoi pihalla, kun hänen silmiinsä osui tyttö joka seisoi pihatiellä, joka oli melkein toisella puolen pihaa. Tytöllä oli pitkät hiukset ja kalpea iho. Tällä ei ollut kenkiä ja hänen vaalea hameessaan oli tahroja täynnä. Kati vilkutti tytölle hyväntahdon eleenä. Tyttö ei näyttänyt huomioivan Katia ollenkaan. Kati jatkoi töitään, mutta tyttö vaivasi tätä niin paljon, että hänen täytyi kääntää katseensa takaisin. Kun hän katsoi takaisin, tyttö seisoikin muutaman metrin päässä Katista. ”Hei. Mitä sinä täällä teet?” Kati kysyi. ”Leiki minun kanssani”, tyttö pyysi ja ojensi kätensä. ”No, eikö sinun pitäisi olla kotona tai koulussa. Olen varma, että sinua kaivataan jossakin”, Kati pohti, sillä hänellä ei ollut kokemusta lasten kanssa olemisesta. ”Leiki minun kanssani!” tyttö vaati ja silmän räpäyksessä hän katosi. Kati katseli ympärilleen ja hänen sydämensä hakkasi. Hän tuskin uskalsi hengittää. Tämä ei voinut olla mahdollista. Ei mitenkään. Kati ryntäsi sisälle taloon pelon vallassa ja lukitsi oven.

Oli melkein jo ilta kun Tommi saapui kotiin. Hän asteli kiviset portaat ylös ovelle ja avasi oven avaimellaan. Hänen tultua sisälle hän näki kuinka Kati istui olohuoneen lattialla järkyttyneenä. ”Kulta, miten päiväsi on sujunut?” Tommi kysyi. Hän näki kuinka Kati vavahti. ”Mikä nyt on? Näytät siltä kuin olisit nähnyt aaveen” Tommi kysyi. ”No pidät minua varmaan täysin hulluna, mutta… luulen, että näin aaveen” Kati kertoi. ”Kai tiedät, ettei aaveita ole olemassakaan?” Tommi kysy hieman kiusoittelevasti. ”Kaikkeen löytyy varmasti selitys”, hän jatkoi. ”Niin, ei aaveita olekaan. Mielikuvitukseni lähti varmaankin vain laukkaamaan”, Kati tuumi, mutta asia vaivasi häntä silti.

Keskellä yötä Kati heräsi. Hänellä oli kauhean kuuma ja hän päätti lähteä hakemaan juotavaa. Kati katsoi Tommia, joka nukkui sikeästi. Hän nousi ylös ja hiipi hiljaa vessaan, ettei herättäisi Tommia. Saavuttuaan sinne hän avasi peilikaapin, jossa oli lasi. Hän nappasi lasin kaapista ja oli sulkemassa kaapin oven kun hän näki peilin kautta takanaan seisovan tytön. Kati kääntyi ympäri. Siinä tyttö oli. Kati olisi halunnut juosta pois, mutta hänen raajansa eivät totelleet häntä. ”Mitä sinä täällä teet? Miten ylipäätään pääsit tänne? Ja mitä sinä tahdot minusta?” Kati kuulusteli. Tyttö ei vastannut vaan käveli kohti Katia. Tyttö näytti hampaansa. Ne olivat aivan veren peitossa. Kati näki kuinka tumman punainen veripisara valui alas tytön kalpeaa suupieltä. Kati heitti kädessään olevan lasin tyttöä kohti ja säntäsi juoksuun. Kati juoksi alas natisevia portaita keittiöön. Hän etsi laatikosta veitsen ja otti sen käteensä. Kati jäi odottamaan tyttöä keittiöön.

Aamulla kun Tommi heräsi, hän huomasi Katin istuvan lattialla veitsi kädessään. Katin kädet olivat yltä päältä veressä. ”Kulta! Mitä sinulle on käynyt?!” Tommi kysyi. Kati vavahti, ja katsoi käsiinsä. ”Mitä minulle on tapahtunut?!” Kati kysyi ja joutui paniikkiin. ”Etkö todella tiedä mitä on käynyt?” Tommi ihmetteli ja meni katin luokse. ”Näytä sitä”, Tommi pyysi. Koska Tommi oli lääkäri, hän tarkasti pystyisikö hoitamaan Katin. Hän tarkasteli Katin käsiä ja löysi haavoja, jotka muistuttivat purema jälkiä. ”Mitä olet tehnyt itsellesi?” Tommi kysyi. ”En minä ole tehnyt mitään itselleni! Mutta… hän oli täällä.” Kati muisteli. ”Kati, täällä ei ole käynyt ketään ”, Tommi sanoi varoen. ”Eli sinä pidät minua aivan hulluna! Ehkä se olitkin sinä!” Kati huusi ja nousi seisomaan. Kati osoitti veitsellä Tommia. Tommi nosti kätensä luovuttamisen merkiksi. ”En minä pidä sinua hulluna”, Tommi selitti ja yritti rauhoittaa Katia. ”Jos täällä ei ole käynyt ketään, sinun on pitänyt tehdä nämä!”, Kati syytti ja osoitti verisiä ranteitaan. ”Olet paniikissa. Rauhoitu!” Tommi yritti rauhoittaa tilannetta, mutta turhaan. ”Minä tiedän, että se olit sinä! Yritit tappaa minut, koska olet mielipuoli!” Kati huusi. Kati iski veitsellä Tommia kylkeen. Tommi laittoi kätensä haavalle ja näki kuinka paidan läpi alkoi pulputa verta. Tommin oli toimittava nopeasti. Hän sieppasi kännykkänsä yöpöydältä ja säntäsi juoksuun.
Tommi ei tiennyt minne olisi ollut parasta mennä. Hän koki parhaimmaksi juosta vessaan jonka oven saisi lukittua. Tommi juoksi henkensä edestä kohti vessaa. Vaikka sinne ei ollut edes pitkä matka, se tuntui kestävän ikuisuuden. Tommi saapui viimein vessaan, laittoi valot päälle ja lukitsi oven. Hän kääntyi ympäri ja näki verellä tahritut kaakelit. Peilikaapin oviin oli kirjoitettu: Se ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Tommi ei ehtinyt ajatella vaan soitti hätänumeroon. Puhelin piippasi. Oven takaa alkoi kuulua askeleita ja pian oveen alettiin hakata jollakin terävällä, sillä se läpäisi heti ensimmäisellä iskulla oven. Hätänumerosta ei vastattu. Ovi hajosi pian sen jälkeen ja Kati astui sisään. ”Kati, ei!” Tommi huusi, mutta Kati iski Tommia monta kertaa kunnes, Tommi ei enää hengittänyt. Sen jälkeen Kati leikkeli Tommin ja söi pala kerrallaan. Juuri samalla tavalla, kuin oli vuosia sitten oli syönnyt tappaneensa pikku tytön.

-Minna-

Nälkäpeli

Kirjan nimi on Nälkäpeli. Sen on kirjoittanut Suzanne Collins.

Kirjan päähenkilöitä ovat Katniss Everdeen ja Peeta Mellark.

Katniss on 16-vuotias. Hänen isänsä on kuollut ja hän elää äitinsä ja pikkusiskonsa Primin kanssa. Katniss asuu vyöhykkeellä 12. Hänen perheensä on hyvin köyhä. Hän salametsästää ruokaa perheelleen. Katniss on luotettava eikä ikinä pettäisi kavereidensa luottamusta. Hän on hieman poikatyttömäinen ja loistava jousiampuja.

Peeta on myös 16-vuotias ja asuu myös vyöhykkeellä 12. Hänen vanhempansa omistavat leipomon. Peetan perheeseen kuuluvat vanhemmat ja hänen veljensä.

Kirjan sivuhenkilöitä ovat Katnissin äiti ja sisko Prim, Katnissin paras ystävä Gale, Katnissin ja Peetan kilpailuavustaja Haymitch sekä pelaajien stailaaja Cinna.

Kirjan lajityyppi on scifi.

Kirja kerrotaan päähenkilön Katnisin näkökulmasta.

Aihe:

Aihe on Nälkäpeli. Nälkäpeli on syntynyt, kun luonnonkatastrofit, tulvat, tulipalot ja sodat tuhosivat Pohjois-Amerikan. Maan raunioista syntyi Panemin valtakunta. Kansalaiset alkoivat kuitenkin pian kapinoimaan Panemin hallitsijoita vastaan ja hävisivät. Rangaistukseksi Panemin hallitsijat jakoivat maan kahteentoista vyöhykkeeseen ja aloittivat Nälkäpelin. Peli on tosi tv ohjelma, johon arvotaan joka vuosi jokaiselta vyöhykkeeltä kaksi 12-17 vuotiasta pelaajaa. Vain yksi voi selvitä pelistä hengissä ja tällöin voittaa sen.

Miljöö:

Kirjan tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen. Paikkoja joissa asiat tapahtuvat ovat mm. Panemin pääkaupunki Capitol, vyöhyke 12 ja peliareena.

Juoni:

On 74 pelin aika johon arvotaan joka vuotuisen tavan mukaan jokaiselta vyöhykkeeltä yksi tyttö ja yksi poika. Tällä kertaa peliin arvotaan Katnissin 12-vuotias pikkusisko. Katniss ei kuitenkaan kestä ajatusta, että hänen pikkusiskonsa ei välttämättä selviäiskään pelist enää takaisin, joten tarjoutuu itse tämänn tilalle peliin. Kilpailun tuomarit hyväksyvät Katnissin osallistumisen kilpailuun. Peliin joutuu myös Peeta.

Peeta ja Katniss viedään valmistautumaan pelin alkamiseen Panemin pääkaupunkiin Capitoliin. He harjoittelevat taitojaan, yrittävät saada sponsoroijia kilpailua varten ja käyvät haastatteluissa.

Sitten he joutuvat metsäiselle peliareenalle, joka voisi olla mitä tahansa paahtavasta aavikosta kylmään jäätikköön. Areenalla tribuuttien eli pelaajien pitää hankkia itse ruokansa metsästämällä. Peeta ja Katniss liittoutuvat areenalla erilleen. Peeta ensimmäsiten vyöhykkeiden rikkaiden ammattilaisten kanssa ja Katniss pienen 12-vuotiaan Ruen kanssa.

Pian Katniss ja Peeta kuitenkin rakastuvat ja alkavat auttamaan toisiaan. Pelistä, joka kestää viikkoja voi selvitä kuitenkin vain yksi.

Dialogi:

Dialogi oli sujuvaa. Se oli jännittävää ja mielenkiintoista.

Pidin kirjasta:

Kirja oli mielestäni todella hyvä. Siinä oli hieman romantiikkaa ja paljon jännitystä. Nälkäpeli on trilogia, jossa on kolme osaa ja mielestäni tämä osa oli paras.

Elli 8a

Fantasiakirjallisuus

Fantasiakirjallisuus on kaunokirjallisuuden alalaji, joka sijoittuu yleensä menneeseen aikaan. Fantasiakirjallisuudessa on käytetty yleensä hahmoina: Noitia, Peikkoja, Keijuja, Menninkäisiä, Haltijoita ym. Epärealistisia olentoja. Fantasiakirjallisuus muotoutui omaksi lajikseen 1890-1935 luvulla.

Ville Tuominen

Tieteiskirjallisuus on vaikuttavaa kirjallisuutta

Tieteiskirjallisuuden eli scifin tarinat ja kertomukset perustuvat tieteen ja tekniikan saavutuksiin. Tieteiskeromuksissa ei siis kerrota kummituksista ja ihmissusista, vaan tietotekniikkaan perustuvista asioista. Scifillä kuvataan yleensä tulevaisuuden yhteiskuntaa, elämää avaruudessa ja sellaisia asioita, jotka ovat meille vielä lähes tuntemattomia. Tieteiskirjallisuus on vielä aika nuori kirjallisuuden laji. Sen juuret ovat romantiikassa aivan kuten kauhun ja fantasiankin. Vaikka tieteistarinat perustuvatkin mielikuvitukseen, on monien tieteiskirjailijoiden ennusteet tulevaisuudesta ja sen teknologiasta käyneet toteen, kuten tieteiskirjailija H.G. Wells ennusti kirjassaan syntyväksi maailman laajuisen tietoverkoston vuonna 1938. Nykyisessä tieteiskirjallisuudessa kuvataan suurimmiksi osiksi ihmisen sisäistä maailmaa, kun ennen korostettiin seikkailunomaista ulkomaailmaa. Tieteiskirjallisuuden laji kyberpunk kuvaa ihmisen suhdetta tietoverkkoihin ja tekoälyyn. Kyberpunkin teemat ovat tavallisesti melko synkkiä: niissä ihmiskunta ja eläimet halutaan tuhota, ihmisten minä häviää tai katoaa tietoverkostoihin. Tieteiskirjallisuudessa suosituimpia rooleja miehelle on mm. hullu tiedemies, sekä täydellisyyttä tavoitteleva tiedemies, joka on sankarillinen. Naisten rooli on melko stereotyyppinen ja kapea. Naiset ovat niissä kauniita, keittävät kahvia ja kirkuvat, eli ihan samanlaiset roolit, kuin useimmissa elokuvissakin. Tieteiskirjat ovatkin alunperin ikään kuin kirjoitettu ainostaan miehille, joiden on ilmeisesti ajateltu kiinnostuvan teknologiasta. Tieteiskirjallisuuden tunnetuimpia kirjailijoita ovat mm. : - Edesmennyt J.R.R. Tolkien, joka kirjoitti Taru Sormusten Herrasta trilogian - J.K. Rowling, joka kirjoitti Harry Potter sarjan - Stephenie Myer, joka kirjoitti Houkutus sarjan - C.S. Lewis, joka kirjoitti Narnian tarinat - Veera

Toivomuslista

Eoin Colfer

Lajityyppi: Fantasia

Henkilöt

Toivomuslistan päähenkilöt ovat 14-vuotias Meg Finn, jonka äiti on kuollut ja joka joutuu asumaan kauhean isäpuolensa Francon kanssa ja vanha muinaismuisto (täksi Meg häntä nimittää) Lowrie McCall, joka on kyllästynyt elämäänsä ja tuhoaa itseään polttamalla isoja sikareita.

Kirjan sivuhenkilöitä ovat mm. Belch Brennan, nuori rikollisuuden alku, jolla on koira Raptor, Lowrien nuoruudenrakkaus Sissy Brogan, Megiä laiminlyövä isäpuoli Franco, helvetin ykköspäämies Saatana, helvetin kakkospäämies Beelsebub, sekä helvetissä työskentelevä IT-nörtti Myishi ja taivaan portteja vartioiva pyhimys Pietari.

Kertoja ja näkökulma

Kirjassa on ulkopuolinen kertoja. Kirja on kerottu hän kertojassa.

Aihe

Kirjan aihe on Megin ja Lowrien matka toivomuslistan täyttämiseksi, hommaa hankaloittavasta Belchistä huolimatta.

Miljöö

Kirja sijoittuu 2000-luvulle. Tarina pomppii Irlannin pääkaupungin Dublinin ja helvetin sekä taivaan välillä.

Takaumat

Kirjassa on paljon takaumia, kun Lowrie muistelee pieleen menyttä elämäänsä ja sen surkeuden huippukohtia, sekä Meg niitä aikoja, kun vielä eli.

Juoni

Meg ja Belch ovat murtautumassa vanhan Lowrien taloon, mutta vanha kuppana herääkin, jolloin Belch usuttaa koiransa Raptorin Lowrien kimppuun. Meg suojelee Lowrieta ja lähtee hakemaan apua, koska vanha Lowrie kuolee muuten verenhukkaan, koska Rapor on puraissut puolet Lowrien pohkeesta irti. Belch kuitenkin lähtee hänen peräänsä haulikon kanssa ja he ajautuvat vanhan kaasukellon lähelle. Belch ampuu haulikolla ilmaan säikäyttääkseen Megin, mutta yksi hauli lähteekin radaltaan ja lentää suoraan päin kaasukelloa, jolloin räjähtää. Meg ja Belch kuolevat molemmat. He joutuvat isoon tunneliin, mikä haarautuu alas helvettiin ja ylös taivaaseen. Belch lentää suoraan helvettiin, mutta Meg ei lennä kumpaankaan, vaan jää jonnekkin tunneleiden välimaastoon, koska hänellä on yhtä paljon plussia ja miinuksia, joilla joutuu joko helvettiin tai pääsee taivaaseen. Jotta Meg pääsisi taivaaseen hän lähtee henkenä hyvittämään huonoja tekojaan niitä vastaan, joita on rikkonut. Niinpä hän pöllähtää Lowrien asuntoon ja auttaa Lowrieta toteuttamaan Lowrien tekemän toivomuslistan toivomukset, jotka Lowrie haluaa toteuttaa ennen, kuin kuolee huonon sydämensä posahtamiseen. Niin Meg ja Lowrie lähtevät matkaan ja ystävystyvät matkansa aikana. Heidän perässään roikkuu, kuitenkin Belch, jonka Saatana lähetti myös takaisin maanpinnalle hakemaan Megin sielua, koska se on Saatanalle jostain syystä niin tärkeä, siksipä Belch aiheuttaa ongelmia ja hankaluuksia toivomuslistan toteuttamiseen.

Dialogi

Dialogi oli vauhdikas, hauska ja viihdyttävä. Se ei ollut mitään tönkköä söperrystä, vaan mielestäni hyvin etenevää ja uskottavaa.

Mitä mieleenpainuvaa?

Kirjassa oli mm. välillä kummallisia sanoja kuten ektoplasma tai aivopiikki. Tällaiset sanat jäivät ainakin minun mieleeni. Myös kirjan henkilöt jäivät hyvin mieleeni, koska ne olivat mielestäni eläväisiä ja uskottavia.

Mielipiteeni kirjasta

Itse tykkäsin kirjasta tosi paljon se oli vauhdikas ja siinä oli kaikenlaista ryminää, joka on minun mieleeni. Kirjan dialogissa oli kaikenlaisia hauskoja letkautuksia ja Eoin Colfer on mielestäni luonut mahtavan kirjaelämyksen. En suosittele tätä kirjaa niille, jotka rakastavat rauhallisesti eteneviä ja romanttisia kirjoja.

Pauliina 8a

Kauhutarina: Faijan haamu

FAIJAN HAAMU

- Joo, mä ajan motaria pitkin, ni oon siel kohta, sanon Mikalle puhelimeen.

Heitän treenikassin ja salibandymailan Volvon takapenkille, paiskaan oven kiinni ja kierrän kuskinovelle ja istahdan. Virta-avain lukkopesään, starttaan auton ja kaarran kerrostalon parkkipaikalta maantielle.

Tavallinen perjantai-iltapäivä. Kello on pikkasen yli neljä ja kaikenmaailman nuoret notkuu ostareilla ja kaduilla energiajuomapullot kädessä. Laitan samalla radioon vähän ääntä, just mukavasti Anssi Kela laulaa Mikan faijan BMW:tä. Pysähdyn liikennevaloihin ja haukottelen makeasti. Nuori äiti työntää lastenrattaita suojatien yli, koittaen samalla pitää pikkupoikaa kädestä kiinni, joka ei näytä pitävän siitä lainkaan.

Lähden taas ajamaan, menee vartin verran, ennen kuin pääsen moottoritielle. Raskas työpäivä takana, onneks telakalle ei tullut enempää tilauksia. Muuten oisin joutunu olemaan töissä pitkään iltaan asti.

Jotenkin vaan alan väsymään. Työasiat pyörii mielessä mut silti silmät vaan alkaa painumaan. Koitan tsempata itteäni, että ’’ ei perkele, mulla on vielä treenit! On pakko pysyä hereillä! ’’ Näen edessäni vain sumeasti olevan Toyota-henkilöauton ja sen punaiset takavalot. Aurinko paistaa niin lempeästi kevätilmassa, että silmät alkavat painua väkisin kiinni. Ensin vain muutamiksi sekunneiksi, joiden jälkeen aina havahdun hereille, mutta kuitenkin pikkuhiljaa pääni valahtaa alas.

Heräsin lasinsirujen seasta. Se mitä Volvosta oli jäljellä, paloi hirviaidan vierellä. Minä makasin ojanreunalla ja kattelin pilviä taivaalla.

Seuraava muistikuvani on ambulanssista. Pääni on jonkinlaisessa hökötyksessä kiinni, jonkinlaisessa tuessa varmaan. Puristelen käsiäni nyrkkiin ja heilutan varpaita varovasti. Kaikki toimii, mihinkään ei satu. Ensihoitaja kyselee kaikkea, kuten mihin sattuu tai onko huono olo mut vastaan, et kaikki on OK. Mihinkään ei satu.

Saavuttiin sitten Turkuun TYKsiin, mutta lääkäri pudisti päätään sanoen, että hän ei löydä naarmuakaan musta.

- Sun ei pitäisi olla ees hengissä, on enkeleitä sulla ollut kai autosi kyydissä, lääkäri sanoo.

Kysyin, saisinko mä sitte lähteä, mut lääkäri vastaa, että ei. On muka parempi että oisin yhen yön tarkkailussa, koska ei tiedä mitä iskuja päähän on sattunut. Vaikka mua ei sattunut mihinkään ja oli ihan normi olo, en saanut lähteä. Kyllä vitutti.

Heräsin siihen, kun päätä särki helvetillisesti. Löysin kännykkäni sairaalasängyn viereiseltä

pöydältä. Onneks kosketusnäytössä oli vaan pienen pieni halkeama. Katoin kelloa. Se näytti

puolta seittemää, sen verran erotin puhelimen näytöstä. Kunnon jysäripäänsärky iskee taas.

Sisään astuu nuori mieslääkäri vanhan näkösen naishoitajan kanssa läppäri mukanaan.

- Huomenta, mites täällä voidaan? lääkäri kysyy teennäisellä äänellä, jonka takaa on kyllä erotettavissa muutaman valvotun yön väsymyksen.

- Mikäs tässä, pää vaan särkee, vastaan ja hieron kämmenellä otsaani. Jestas, osaakin olla ilkeä särky!

- Joo, se on ihan normaalia kolarin jälkeen, kun olet toipumassa siitä henkisesti, vaikka fyysisesti sinulle ei mitään käynytkään. Voin määrätä sinulle särkylääkkeitä, jos tahdot?

- Ei kiitti, kyllä multa Buranaa löytyy kotoota, vastaan. Minä en viitsi reseptien kanssa alkaa pelleilemään.

- No, hyvä on. Minun puolestani tämä potilas voidaan kotiuttaa, lääkäri sanoo hoitajalle joka näpyttelee samalla läppäriään. Lääkäri kiittää, ja poistuu huoneesta. hoitaja perässään. Painan pääni kunnolla tyynyyn ja yritän pitää silmiä kiinni, jotta päänsärky helpottuisi edes vähän. Alan aikani kuluksi muistelemaan, mihin olin edes menossa? Ainiin, salibandytreeneihin. Tietääköhän kaverit, että olen sairaalassa? Ai perkele, pomollekkin täytyy soittaa että olen tulossa töihin. Ei tässä saikulle ehdi jäämään!

Nappaan puhelimen sivupöydältä ja näpyttelen pomon numeron. Puhelimen kirkas näyttö ärsyttää vaan enemmän päänsärkyä, mut koitan kestää.

- Haloo?

- Anssi tässä terve! Kuule, jouduin eilen kolariin, mut ei hätää, ei käyny mitään, oon kunnossa ja kaikki on hyvin.

- Ei, kyl sä pidät nyt hei saikkuu. Vaikka sulle ei käyny mitään, kolari on aina kolari, niin lepäät nyt jonkun aikaa. Ei sun ole järkeä tulla puolikuntoisena töihin!

- Ja kuinka kauan tämä saikku kestäis?!

- Olisin sitä mieltä että pari viikkoa olis hyvä, mutta koska et kuitenkaan viitsi totella mua, sanon että ainakin viikon olet saikulla. Eli sulla ei ole asiaa telakalle viikkoon!

- Jaaha… no, kai se on sitte pakko. Mut kuka mua tuuraa sitten? Eiks iso kokous ole tulossa, jos oikein muistan?

- No mä koitan saada Raimon isyyslomalta vähän aikasemmin töihin, mutta jos en saa, niin sitte on pakko ottaa joku osa-aikatyöläinen. Mutta kattoo sitä sitten. Parane pian!

- Moro!

Suljen puhelimen. Huokasen syvään. Makaan siis viikon kotona tekemättä mitään. No, onneks mulla on tilillä sen verran rahaa et pärjään tän viikon. Nousen istumaan. Vähän huojahdan ja päätä alkaa taas särkemään, mutta vessaan on pakko äästä. Muuten kusen housuun.

Kun tulen vessasta, ehdin istahtaa sängyn päälle kun hoitaja tuo aamiaisen tarjottimella. Puuroa, leipä ja sen päällä leikkelettä ja yks vaivanen tomaatin pala sekä lasillinen maitoa ja appelsiinimehua. Ihan kelpo aamiainen, tähän vois vaikka tottua!

Kun olen syönyt, hoitaja käy hakemassa tarjottimen pois. Etin vaatteitani ja löydän ne sängyn viereisestä vaatekaapista aika nätisti viikattuina. Riisun löysän sairaalanpyjaman ja pistän kalsarit, farkut ja T-paidan päälle. Nyt on hyvä olla. Löydän samasta kaapista vielä takkini, mutta sitä en viitsi päälle laittaa. En edes tiiä, miten sairaalasta kuuluisi lähteä, joten päätään odottaa sen verran että lääkärit tekevät päiväkierroksensa osastolla.

Kellon siinä kahden paikkeilla, kun sama lääkäri, joka kävi aamulla, tuli huoneeseen.

- No, täällähän on saatu jo vaatteet päälle! Näytätte olevan lähtövalmiina kotiin?

- Kyllä, oisin valmis lähtemään kotiin, jos käy. Lasku tulee kai sitten jälkikäteen?

- Kyllä, lasku tulee perässä. Meillä on teidän yhteistiedot ylhäällä jotta lasku tulee perille. Teidän täytyy mennä käymään tuolla osaston päässä olevassa lasikopissa kirjautumassa ulos sairaalasta.

- Juu, selevä.

- No, näkemiin sitten!

- Näkemiin!

Otan takkini kaapista, heilautan sen olalle ja menen huoneesta ulos. Tyypillinen desinfiointi aineen haju leijuu käytävässä. Kävelen lasikopille, jossa nuori, aika nätti likka kirjaa multa vielä vähän tietoja ylös ja antaa luvan lähteä sairaalasta. Menen hissaan, painan ykkösnappulaa ja pääsen kerrokseen, jossa on kanttiini ja ulko-ovet. Ostan kanttiinista vielä yhen pienen kahvin mukaan ja menen ulos. Lämmin kevätilma puhaltaa kasvoille auringon lämmittäessä mun poskia. Pälyilen autoani – mutta perkele! Eihän mulla ole autoa! Tyhmänä seison sairaalan parkkipaikalla. Kaivan kännykän esiin ja soitan Mikalle.

- Terve! Anssi tässä!

- No moi! Miten pahasti kävi kolaris? Kuinka Volvolle kävi?

- Volvo meni lunastuskuntoon mutta mulle ittelleni ei käyny yhtään mitään. Oon kunnossa. Missäs ite olet?

- No olen koton täl hetkel, vietän pekkasia pois.

- No voitsä sitte hakee mut täält sairaalan pihalt? Tajusin täs äsken, että mulla ei ole enää autoa…

Kuulen muutaman paskasen naurunröhähdyksen luurin toisesta päästä.

- Joo, mä tuun. Mut missä sairaalassa sä oot? Turussa vai?

- Joo, mä oon Turus. Kuink kaua sul kestää? Meen vaik kanttiiniin istuu siks aikaan.

- No kyl mul jotain puol tuntii ainaki menee.

- No okei, mä istun kanttiinis sitte.

- Selvä, moro!

- Moro!

Menen takasin kanttiiniin ja valtaan pienen kulmapöydän, josta on hyvä näkymä pihalle. Ostan uuden, pienen kahvin ja sen kanssa kinkkusämpylän. Siinä juodessani kahvia aloin miettimään sitten elämääni. Mitä mulle ois voinu käydä? Missä jamassa tällä hetkellä olisin?

Makaisinko ehkä koomassa vai istuisinko pyörätuolissa halvaantuneena?

Haukkasin sämpylästä palasen ja siemaisin kahvia päälle. Vanhuksia ja lapsia pääasiassa kanttiinissa tänään näytti olevan. Pieni poikalapsi rutisti kovasti sylissään olevaa kulunutta pupujussipehmolelua, toinen käsi kipsissä. En kauaa viittinyt tämmösiä asioita miettiä, koska homma oli ohi jo, eikä mitään käynyt. Piste.

Mikan tuttu Mersu ilmestyi parkkipaikalle ja nousin ylös, otin kahvini ja kulautin lopun kahvin kurkkuuni.

Istahdin tutulle Mersun etupenkille. Mika läimäyttää mua selkään vähän liiankin voimakkaasti.

- Hyvä ettei sulle käynyt mitään! Mika halaa mua vähän puolittain, koska meiän ei ole muutenkaan tapana halailla toisiamme jos jotain tapahtuu.

- Joo ei mitään täs, heitäks nyt mut himaan?

Lähetään parkkipaikalta, ja koko matka kuluu hiljaisuudesta radiota kuunnellessa.

Mika kurvaa tutulle kerrostalon parkkipaikalle. Nousen autosta, kun Mika vielä huikkaa, että pärjäänkö varmasti. Vastaan että kyllä mä pärjään, ei mulle mitään käynyt. Paiskaan Mersun oven kiinni ja hymyillen heilautan kättäni Mikalle kun se kääntää autonsa ja lähtee. Raskaasti aukasen rapun oven ja laahustan 3. kerrokseen, koska hissi oli varattu. Sovitan avaimen lukkoon ja tottuneesti se aukeaa nikottelematta. Pääsen sisään ja meinaan kynnyksellä kompastua jo edellisen päivän postiin ja tän päivän lehteen. Poimin ne ja vihdoin pääsen kämppään sisään. Potkasen kengät pois jalasta ja lasken avaimet lipaston päälle. Pistän telkkarin päälle ja rojahdan sohvalle. Uni alkaa taas painamaan silmiä.

Aukasen silmäni, kello on neljä iltapäivällä. Tulipahan pari tuntia nukuttua. Maha kurnii ilmoittaen, että se haluaisi täytettä. Laahustan jääkaapille, en muista yhtään, onko siellä edes mitään.

Löydän onneksi eilistä jauhelihakeittoa ja lämmitän sen mikrossa. Pistän radionkin päälle, josta tulee päivän pääuutisia. Syön keiton rauhassa, silmäillen samalla päivän lehteä. Mun kolarista on jo lehdessä. Volvo näyttää aika romuttuneelta jutun kuvassa. Urheilu-uutiset skippaan suosiolla yli ja luen sarjikset. Kyllä Viivi ja Wagner säväyttää aina!

Pistän lautasen lavuaariin ja rojahdan takasin sohvalle. Saippuaoopperoita alkaa tulemaan telkusta, kello on jo melkein viis.

Herään säpsähtäen uutisten tunnnariin. Vilkasen seinällä roikkuvaa kelloa, joka käskevästi osoittaa seittemää. Haukottelen. Päivä on menny vähän penkin alle, en ole muuta kuin nukkunut. Raahaudun ylös sohvalta yritän venytellä vähän jäykkiä jäseniäni, mutta ne on sen verran jäykät ja kipeät vielä, että en viitsi paljoa itseäni rääkätä.

Laahustan hitaasti kylppäriin. Heitän vaatteet pesukoneen päälle ja menen suihkuun. Samalla vilkasen itteäni peilistä. Kyljessä on kämmenen kokonen mustelma ja sääret on saanu pieniä mustelmia myös, mutta ei sen enempää.

Aukasen hanan ja annan lämpimän veden valua kehoani pitkin.

Vietän ainakin puolituntia suihkussa vettä valuttamassa.

Kuivatan itteni ja menen olohuoneeseen, Salkkarit alkaa just sopivasti. Katsoessani niitä pistän kalsarit ja T-paidan päälle. Päätä alkaa särkemään pikku hiljaa, samalla kun katson telkkaria.

Kello näyttää yhdeksän, ja särky pahenee. Painun vessaan ja otan lääkekaapista kaksi neljänsadan milligramman Buranaa naamaan, sammutan telkkarin ja valot ja lopulta rojahdan sänkyyn.

Mun päätäni särki edelleen kun aamu valkeni. Vilkasin puhelimen kelloa, ja se näytti puolta yheksää. Näin silmäkulmastani jotain outoa keittiön suunnalta. Se herätti mielenkiintoni ja nousin vaivalloisesti istumaan. Parkaisin säikähdyksestä.

Faija seisoi keittiön ovenläveen nojaten. En ollu nähny sitä sen jälkeen, kun se vuosia sitten hukku meiän kesämökin järveen. Faija, tai mikä olikaan, näytti tavalliselta ihmiseltä. Vaatteet oli puhtaat ja suorat, eli faijan tapaan harmahtavat puvun housut ja ruudullinen, vähän pappamainen kauluspaita. Vain se kiinnitti huomioni, että silmät oli jotenkin tyhjän näköiset. Tuijotin tuota haamua, ihmistä, olentoa, tai mitä lieneekään muutaman minuutin, kunnes sen huulet liikkuivat ja kuulin puhetta. Mutta aivan kuin ääni ei olis tullu sen suusta, ihan kuin ääni olis kuulunut mun pääni sisältä.

- Näiden kaikkien vuosien ajan olen perääs kattonu rajan takaa. Mutta en enää voinut sivusta seurata siellä, kun romutit mun Volvon – vielä suoralla tiellä!

Suuni loksahti auki. Mitä helvettiä?!

- Faija…?

- Niin, Anssi?

- Mitä…sä…siis?

Faija kallisti päätään ja tuijotti mua, se sama pieni pilke silmäkulmassa kuin silloin, kun pienenä jäin kiinni siitä, että olin tunkenut perunan isän vanhan kuplavolkkarin pakoputkeen. Tuijotin faijaa monttu auki. Nousin seisomaan ja kävelin faijan eteen. Pelon ja jännityksen sekainen tunne velloi sisälläni. En tienny mitä pitäis tehä.

- Älä näytä noin järkyttyneeltä, Anssi. Tulin vain katsomaan sinua nähdäksenii, että miten pärjäät.

- Ää…öä… i-ihan hyvin mä pärjään. Se kolari oli vahinko! Nukahdin rattiin.

- Minä tiedän, poika. Olit menossa Helsinkiin, kun nukahdit.

- Jaa…

Tää homma alko menee todella oudoksi. Nipistin itseäni kädestä, niin kuin piirretyissäkin mutta se ei toiminut.

- Anssi, tuo ei onnistu. Sinä tiedät että tämä on todellista.

No niin tottavie huomasin, että tää on todellista!

Yht’äkkiä alkaa tapahtuu kummia. Faija alkaa muuttua jotenkin vaaleammaksi, ja se vilkuilee ylöspäin. Faija hymähtää ja sanoo, tai siis, ainakin sen huulet liikkuu, mutta kuulen sen äänen mun päässä.

- Mun ei pitäisi olla täällä, musta on taivaassa etsintäkuulutus päällä. Näkemiin, minä lähden. Voi olla että tulemme tapaamaan vielä. Minä pidän sinua silmällä…

Sitten se alkaa kadota jo näkyvistä, kun sanon

- Ois vielä kysymistä, mitä tapahtuu silloin kun muakin viedään? Mikä meininki on, mun täytyy saada tietää!

Haamu, tai siis faija, kelaa vähän aikaa, sit hymyillen nyökkää ja kuiskaa

- Siel on tupakkaa eikä lainkaa syöpää…

Faija hymyilee, ihmeen valkoiset hampaat välkähtäen. Mä nyökkään, ja hymyillen takaisin. Lopulta faija katoaa näkyvistä, vain valkoinen jääkaappi jää paikalleen, siihen missä faija seisoi.

Seison varmaan vartin paikoillani, kunnes lysähdän sängyn päälle istumaan. Vilkaisen puhelimen kelloa, ei se ole kuin vartin yli yhdeksän. Mitä tuo äskeinen oli? Missä olin? Kävinkö lähellä kuolemaa? Oliko tuo merkki siitä, että pitäis alkaa miettimään, mitä teen elämälläni?

Pudistan päätäni. Hitaasti vedän vaatteet ylleni, pistän kengät jalkaan ja menen ulos. Aurinko paistaa hieman lämmittäen, vain pieni tuulen vire rikkoen niin hentoa lämpöä. On myöhäinen kevät aamu, kesä kolkuttaa jo ovella. Hymyilen, kun vilkaisen pieneen pilvenhattaraan taivaalla.

Tiedän, että faija on siellä.

Vastaani kävelee nuori nainen lastenrattaita työntäen.

- Onko teillä kaikki hyvin?

- Öh… juu, on kyllä.

Nainen hymyilee kauniisti ja jatkaa matkaansa.

Jään katsomaan naisen menoa, kunnes käännän katseeni pois ja vilakisen uudestaan taivaalle.

Tiedän, että faija hymyilee siellä.

Tessa A.

Christopher Paolini:

Eragon

Eragin on Christopher Paolinin perillis-sarjaan kuuluvan triologian ensimmäinen osa.

Kirjassa nuori Eragon poika löytää selkärankavuoristosta ihmeellisen kiven. Se ilmestyy tyhjästä ja hän päättää viedä sen kotiinsa. Sitten yöllä Eragonin käydessä nukkumaan kivi alkaa halkeilla ja paljastuu että se onkin lohikäärmeenmuna.

Eragon päättää pitää munasta kuoriutuvan poikasen ja heidän välilleen syntyy vahva sidos.

Lohikäärmeen nimeksi paljastuu Saphira. Saphira kuitenkin vetää ongelmia puoleensa ja kivestä kuulleet valtakunnan palvelijat saapuvat kylään. Eragonin täytyy paeta vaarallisia vihollisiaan tai liittyä valtakunnan palvelukseen.

Eragon lähtee pitkälle ja vaaralliselle taivalukselle seuranaan tarinankertoja Brom joka osoittautuu vanhaksi lohikäärmeratsastajaksi ja joka kouluttaa Eragonia matkan aikana. Eragon oppii miekkailemaan, käyttyämään magiaa ja oppii puhumaan muinaista kieltä ja lukemaan.

Hänen ja Saphiran tunnesidokset lujentuvat heidän kohdatessaan yhä uusia vaaroja. Eragon alkaa nähdä unia kauniista Arya haltiasta jonka Eragon pelastaa Bromin kuoltua. Bromin kuoltua Eragon tutustuu Murtaghiin jonka kanssa hän aloittaa matkan Palacarin autiomaan poikki ja kohti Vardeneiden eli kapialliseten luokse, pelastaakseen Aryan.

Matkan loppupuolella heitä lähtee jahtaamaan joukko verenhimoisia urgaleita. Ne saavuttavat heidät juuri Vardenien piilopaikan suun luona mutta saavat apua ja pelastuvat.

Murtagh paljastuu valtapatto Morzanin pojaksi jonka miekan Eragon sai Bromilta.

Arya saa viime hetkellä apua ja pelastuu.

Eragon jää Vardeneiden luokse.

Häntä testataan.

Sitten saapuu tieto että urgalit aikovat hyökätä Vardeneiden piilopaikkaan. Vaikka Vardenit ovat valmistautuneet taistelusta tullee verinen mutta loppuu siihen että Eragin surmaa varjo durzan Saphiran ja Aryan avustuksella.

Hän loukkaantuu vakavasti ja saa samanlaisen arven selkäänsä kuin Murtagh joka sai sen kun hänen isänsä heitti häntä miekalla.

Lopussa Eragon päättää lähteä haltioiden luokse kouluttamaan itseään ja Saphiraa lisää.

Tehnyt : Oona

Kauhutarina: Linnan lapsi

Keskellä tiheää mustaa metsää oli iso mustanharmaa piikkiköynnösten ympäröimä linna. Vaikka linna oli suuri, todella suuri, siellä asui vain yksi ihminen. Siellä asui suloinen 8-vuotias, hyvin älykäs pikkutyttö. Tytön nimi oli Lisbeth ja hänen vanhempansa kuolivat puoli vuotta sitten onnettomuudessa kun olivat hakemassa ruokatarvikkeita kaukaa kaupungista. Onnettomuuden syytä ei tiedetä tarkkaan, mutta hevosetkaan eivät siitä selvinneet.

Onnettomuuden jälkeen Lisbeth on ollut outo ja hiljainen, heittänyt palvelusväen ulos linnastaan ja elänyt yksin. Niillä ruokavarastoilla yksinkin kyllä pärjäsi! Linna oli täynnä ruokaa ja välillä hän kävi hakemassa lisää.

Kerran eksynyt vanha rouva tuli linnaan koputtamatta ja luuli olevansa yksin. Rouva halusi vain yösijan, ei muuta. Lisbeth suuttui verisesti kutsumattomasta vieraasta. Hän alkoi hiljaisesti ja näkymättömästi suunnittelemaan kostoa. Hän jätti linnan aulan portaille ensimmäisenä päivänä nastoja, joihin tämä mummo saisi astella. No rouva käveli tyytyväisesti portaat alas, astui nastojen päälle, kaatui ja kieri portaat alas nastojen päällä. Yltäpäältä veressä rouva itkee lattialla ja huutaa: ”Mitä pahaa olen tehnyt? Miksi aina minä? Lopeta tämä hulluus!” Lisbeth päätti tehdä työtä käskettyä ja näin älykäs, ovela pikkutyttö alkoi suunnittelemaan suurempaa kostoa, jos ei näin saanut mummoa lähtemään.

Yön hiljaisuudessa Lisbeth hiiviskeli ulos, meni linnan varastoon, tukki oman suunsa huivilla jottei huutaisi. Hän löi vasaralla omaan vasempaan käteensä niin kovin, että ranne murtui. Juoksi linnan ovelle ja hakkasi sitä. Hakkasi kovempaa kuin koskaan. Rouva kuuli tämän, nousi sängystään ja riensi ovelle, tällä kertaa kävellen aulan portaat varovaisemmin. Siellä oli pieni, suloinen tyttö, joka kättään pidellen itki ja anoi pääsevänsä sisälle. Rouva sitoi tytön käden, muttei missään vaiheessa sanonut, ettei asu linnassa. Lisbeth mietti, kuinka kauan menisi, että hän saisi mummon puhumaan totta. Hän kyseli linnan historiasta muka tietämättään, mutta mummo vaan valehteli. Lisbeth viilteli itseään surunsa takia muutenkin, nyt hän keksi! Yöllä mummon nukkuessa hän viilsi ranteeseensa syvän haavan ja keräsi verensä ämpäriin. Hän pisti paketin takaisin käteen, jottei mummo huomaisi viiltojälkiä. Ranne oli jo murtunut, ei siinä enää pari viiltohaavaa paljoa painanut. Hän kirjoitti mummon lakanoihin tämän nukkuessa, hän kirjoitti seinille ja peiliin. Ainoa sana, mikä luki oli ”totuus”.

Aamulla kun rouva heräsi, hän oli menossa katsomaan, miten tyttö voi. Noustuaan ylös hän meni peilin eteen. ”IIIIIIIIIIK! ” kuului riipaiseva huuto. Silloin Lisbeth lähti ulos linnasta. Huudon turvin oven ääntä ei kuulunut. Hän nauroi, hän nauroi makeasti. Tyttö uskotteli mummolle lähteneensä, lähteneensä kokonaan. Hän oli kirjoittanut lapun, jossa luki näin: ”Olen pahoillani hyvä rouva, mutta minun piti lähteä hoitamaan eläimiäni. Eksyin jossain kohtaa kotimatkallani. Kiitos paketista ranteessani. Hyvästi! –Lisbeth”. Rouva meni alakertaan nähtyään kaikki verijäljet ja huudettuaan tarpeeksi. Hän pelkäsi, pelkäsi koko sydämestään, eikä uskaltanut mennä linnasta ulos, koska pelkäsi kuolevansa. Rouva luki lapun, eikä hänelle tullut mieleenkään, että niin kiltti ja suloinen pikkutyttö voisi edes keksiä mitään noin sairasta. Rouva pelkäsi, istui salissa takan ääressä koko illan ja tärisi, ei kylmyydestä, vaan pakokauhusta.

Taas jälleen yön tullen Lisbeth sujahti äänettömästi linnaan vakoiltuaan koko päivän. Hän aikoi käyttää mummon heikkouksia hyväkseen. Noin vanhalla tuskin on kovinkaan vahva sydän, hän ajatteli ja pisti taas toimeksi. Mummo nukkui linnan pohjoissiivessä, Lisbethin vanhempien huoneessa. Sen hän koki uhkaavaksi, halventavaksi ja epäkunnioittavaksi. Hänen sisällään kiehui, nyt hän aikoi tappaa tuon valehtelevan, halveksittavan vanhuksen!

Lisbeth mietti, miten saisi säikytettyä, satutettua ja tapettua mummon. Yöllä hän haki koko linnan veitsivaraston ja ripusti kattoon mummon sängyn yläpuolelle. Hän myös laittoi patjan alta ylöspäin pari veistä pystyyn niin, että jos mummo liikkuu, niin sattuu. Linnan perällä on lihamylly, johon Lisbeth ajatteli mummon lopuksi todisteiden hävittämiseksi tunkea.

Aamu ja yö meni suunnitellusti. Mummo oli satuttanut kätensä herätessään veitseen, eikä uskaltanut liikkua. Ylä-, alapuolella, sivuilla, edessä ja takanaan veitsiä. Lisbeth puki mustan ulkokaapunsa päälle, pisti hupun kasvojen eteen, meni vanhempiensa huoneeseen ja pyysi matalalla äänellä mummoa nousemaan ylös, tai kuolisi.

Mummo nousi. Varovasti mutta varmasti. Lisbeth sanoi hänelle, että pakoon yrittäminen on turhaa, silloin hän kuolee. Hän saattoi mummon linnan perälle ja kysyi, että haluaako mummo lopettaa kärsimisen. Vanha rouvaparka vastasi tietenkin myönteisesti, koska luuli, että tämä kaikki hulluus loppuisi. No… Niinhän se periaatteessa loppuikin. Lisbeth oli juuri tönäisemässä mummon lihamyllyyn, kun mummo huomasi sen, väistyi ja Lisbeth lensikin sinne itse. Kun mummo huomasi sairaan pikkutytön olevankin Lisbeth, hän säikähti. Hän lähti juoksemaan, juoksi ulos linnasta kauas, kauas kylään ja yritti selittää kaikille tapahtunutta. Loppujen lopuksi mummo joutui mielisairaalaan ja hänelle naurettiin pitkän aikaa kaiken jälkeen.

Lotta S.