Kauhutarina: Faijan haamu

FAIJAN HAAMU

- Joo, mä ajan motaria pitkin, ni oon siel kohta, sanon Mikalle puhelimeen.

Heitän treenikassin ja salibandymailan Volvon takapenkille, paiskaan oven kiinni ja kierrän kuskinovelle ja istahdan. Virta-avain lukkopesään, starttaan auton ja kaarran kerrostalon parkkipaikalta maantielle.

Tavallinen perjantai-iltapäivä. Kello on pikkasen yli neljä ja kaikenmaailman nuoret notkuu ostareilla ja kaduilla energiajuomapullot kädessä. Laitan samalla radioon vähän ääntä, just mukavasti Anssi Kela laulaa Mikan faijan BMW:tä. Pysähdyn liikennevaloihin ja haukottelen makeasti. Nuori äiti työntää lastenrattaita suojatien yli, koittaen samalla pitää pikkupoikaa kädestä kiinni, joka ei näytä pitävän siitä lainkaan.

Lähden taas ajamaan, menee vartin verran, ennen kuin pääsen moottoritielle. Raskas työpäivä takana, onneks telakalle ei tullut enempää tilauksia. Muuten oisin joutunu olemaan töissä pitkään iltaan asti.

Jotenkin vaan alan väsymään. Työasiat pyörii mielessä mut silti silmät vaan alkaa painumaan. Koitan tsempata itteäni, että ’’ ei perkele, mulla on vielä treenit! On pakko pysyä hereillä! ’’ Näen edessäni vain sumeasti olevan Toyota-henkilöauton ja sen punaiset takavalot. Aurinko paistaa niin lempeästi kevätilmassa, että silmät alkavat painua väkisin kiinni. Ensin vain muutamiksi sekunneiksi, joiden jälkeen aina havahdun hereille, mutta kuitenkin pikkuhiljaa pääni valahtaa alas.

Heräsin lasinsirujen seasta. Se mitä Volvosta oli jäljellä, paloi hirviaidan vierellä. Minä makasin ojanreunalla ja kattelin pilviä taivaalla.

Seuraava muistikuvani on ambulanssista. Pääni on jonkinlaisessa hökötyksessä kiinni, jonkinlaisessa tuessa varmaan. Puristelen käsiäni nyrkkiin ja heilutan varpaita varovasti. Kaikki toimii, mihinkään ei satu. Ensihoitaja kyselee kaikkea, kuten mihin sattuu tai onko huono olo mut vastaan, et kaikki on OK. Mihinkään ei satu.

Saavuttiin sitten Turkuun TYKsiin, mutta lääkäri pudisti päätään sanoen, että hän ei löydä naarmuakaan musta.

- Sun ei pitäisi olla ees hengissä, on enkeleitä sulla ollut kai autosi kyydissä, lääkäri sanoo.

Kysyin, saisinko mä sitte lähteä, mut lääkäri vastaa, että ei. On muka parempi että oisin yhen yön tarkkailussa, koska ei tiedä mitä iskuja päähän on sattunut. Vaikka mua ei sattunut mihinkään ja oli ihan normi olo, en saanut lähteä. Kyllä vitutti.

Heräsin siihen, kun päätä särki helvetillisesti. Löysin kännykkäni sairaalasängyn viereiseltä

pöydältä. Onneks kosketusnäytössä oli vaan pienen pieni halkeama. Katoin kelloa. Se näytti

puolta seittemää, sen verran erotin puhelimen näytöstä. Kunnon jysäripäänsärky iskee taas.

Sisään astuu nuori mieslääkäri vanhan näkösen naishoitajan kanssa läppäri mukanaan.

- Huomenta, mites täällä voidaan? lääkäri kysyy teennäisellä äänellä, jonka takaa on kyllä erotettavissa muutaman valvotun yön väsymyksen.

- Mikäs tässä, pää vaan särkee, vastaan ja hieron kämmenellä otsaani. Jestas, osaakin olla ilkeä särky!

- Joo, se on ihan normaalia kolarin jälkeen, kun olet toipumassa siitä henkisesti, vaikka fyysisesti sinulle ei mitään käynytkään. Voin määrätä sinulle särkylääkkeitä, jos tahdot?

- Ei kiitti, kyllä multa Buranaa löytyy kotoota, vastaan. Minä en viitsi reseptien kanssa alkaa pelleilemään.

- No, hyvä on. Minun puolestani tämä potilas voidaan kotiuttaa, lääkäri sanoo hoitajalle joka näpyttelee samalla läppäriään. Lääkäri kiittää, ja poistuu huoneesta. hoitaja perässään. Painan pääni kunnolla tyynyyn ja yritän pitää silmiä kiinni, jotta päänsärky helpottuisi edes vähän. Alan aikani kuluksi muistelemaan, mihin olin edes menossa? Ainiin, salibandytreeneihin. Tietääköhän kaverit, että olen sairaalassa? Ai perkele, pomollekkin täytyy soittaa että olen tulossa töihin. Ei tässä saikulle ehdi jäämään!

Nappaan puhelimen sivupöydältä ja näpyttelen pomon numeron. Puhelimen kirkas näyttö ärsyttää vaan enemmän päänsärkyä, mut koitan kestää.

- Haloo?

- Anssi tässä terve! Kuule, jouduin eilen kolariin, mut ei hätää, ei käyny mitään, oon kunnossa ja kaikki on hyvin.

- Ei, kyl sä pidät nyt hei saikkuu. Vaikka sulle ei käyny mitään, kolari on aina kolari, niin lepäät nyt jonkun aikaa. Ei sun ole järkeä tulla puolikuntoisena töihin!

- Ja kuinka kauan tämä saikku kestäis?!

- Olisin sitä mieltä että pari viikkoa olis hyvä, mutta koska et kuitenkaan viitsi totella mua, sanon että ainakin viikon olet saikulla. Eli sulla ei ole asiaa telakalle viikkoon!

- Jaaha… no, kai se on sitte pakko. Mut kuka mua tuuraa sitten? Eiks iso kokous ole tulossa, jos oikein muistan?

- No mä koitan saada Raimon isyyslomalta vähän aikasemmin töihin, mutta jos en saa, niin sitte on pakko ottaa joku osa-aikatyöläinen. Mutta kattoo sitä sitten. Parane pian!

- Moro!

Suljen puhelimen. Huokasen syvään. Makaan siis viikon kotona tekemättä mitään. No, onneks mulla on tilillä sen verran rahaa et pärjään tän viikon. Nousen istumaan. Vähän huojahdan ja päätä alkaa taas särkemään, mutta vessaan on pakko äästä. Muuten kusen housuun.

Kun tulen vessasta, ehdin istahtaa sängyn päälle kun hoitaja tuo aamiaisen tarjottimella. Puuroa, leipä ja sen päällä leikkelettä ja yks vaivanen tomaatin pala sekä lasillinen maitoa ja appelsiinimehua. Ihan kelpo aamiainen, tähän vois vaikka tottua!

Kun olen syönyt, hoitaja käy hakemassa tarjottimen pois. Etin vaatteitani ja löydän ne sängyn viereisestä vaatekaapista aika nätisti viikattuina. Riisun löysän sairaalanpyjaman ja pistän kalsarit, farkut ja T-paidan päälle. Nyt on hyvä olla. Löydän samasta kaapista vielä takkini, mutta sitä en viitsi päälle laittaa. En edes tiiä, miten sairaalasta kuuluisi lähteä, joten päätään odottaa sen verran että lääkärit tekevät päiväkierroksensa osastolla.

Kellon siinä kahden paikkeilla, kun sama lääkäri, joka kävi aamulla, tuli huoneeseen.

- No, täällähän on saatu jo vaatteet päälle! Näytätte olevan lähtövalmiina kotiin?

- Kyllä, oisin valmis lähtemään kotiin, jos käy. Lasku tulee kai sitten jälkikäteen?

- Kyllä, lasku tulee perässä. Meillä on teidän yhteistiedot ylhäällä jotta lasku tulee perille. Teidän täytyy mennä käymään tuolla osaston päässä olevassa lasikopissa kirjautumassa ulos sairaalasta.

- Juu, selevä.

- No, näkemiin sitten!

- Näkemiin!

Otan takkini kaapista, heilautan sen olalle ja menen huoneesta ulos. Tyypillinen desinfiointi aineen haju leijuu käytävässä. Kävelen lasikopille, jossa nuori, aika nätti likka kirjaa multa vielä vähän tietoja ylös ja antaa luvan lähteä sairaalasta. Menen hissaan, painan ykkösnappulaa ja pääsen kerrokseen, jossa on kanttiini ja ulko-ovet. Ostan kanttiinista vielä yhen pienen kahvin mukaan ja menen ulos. Lämmin kevätilma puhaltaa kasvoille auringon lämmittäessä mun poskia. Pälyilen autoani – mutta perkele! Eihän mulla ole autoa! Tyhmänä seison sairaalan parkkipaikalla. Kaivan kännykän esiin ja soitan Mikalle.

- Terve! Anssi tässä!

- No moi! Miten pahasti kävi kolaris? Kuinka Volvolle kävi?

- Volvo meni lunastuskuntoon mutta mulle ittelleni ei käyny yhtään mitään. Oon kunnossa. Missäs ite olet?

- No olen koton täl hetkel, vietän pekkasia pois.

- No voitsä sitte hakee mut täält sairaalan pihalt? Tajusin täs äsken, että mulla ei ole enää autoa…

Kuulen muutaman paskasen naurunröhähdyksen luurin toisesta päästä.

- Joo, mä tuun. Mut missä sairaalassa sä oot? Turussa vai?

- Joo, mä oon Turus. Kuink kaua sul kestää? Meen vaik kanttiiniin istuu siks aikaan.

- No kyl mul jotain puol tuntii ainaki menee.

- No okei, mä istun kanttiinis sitte.

- Selvä, moro!

- Moro!

Menen takasin kanttiiniin ja valtaan pienen kulmapöydän, josta on hyvä näkymä pihalle. Ostan uuden, pienen kahvin ja sen kanssa kinkkusämpylän. Siinä juodessani kahvia aloin miettimään sitten elämääni. Mitä mulle ois voinu käydä? Missä jamassa tällä hetkellä olisin?

Makaisinko ehkä koomassa vai istuisinko pyörätuolissa halvaantuneena?

Haukkasin sämpylästä palasen ja siemaisin kahvia päälle. Vanhuksia ja lapsia pääasiassa kanttiinissa tänään näytti olevan. Pieni poikalapsi rutisti kovasti sylissään olevaa kulunutta pupujussipehmolelua, toinen käsi kipsissä. En kauaa viittinyt tämmösiä asioita miettiä, koska homma oli ohi jo, eikä mitään käynyt. Piste.

Mikan tuttu Mersu ilmestyi parkkipaikalle ja nousin ylös, otin kahvini ja kulautin lopun kahvin kurkkuuni.

Istahdin tutulle Mersun etupenkille. Mika läimäyttää mua selkään vähän liiankin voimakkaasti.

- Hyvä ettei sulle käynyt mitään! Mika halaa mua vähän puolittain, koska meiän ei ole muutenkaan tapana halailla toisiamme jos jotain tapahtuu.

- Joo ei mitään täs, heitäks nyt mut himaan?

Lähetään parkkipaikalta, ja koko matka kuluu hiljaisuudesta radiota kuunnellessa.

Mika kurvaa tutulle kerrostalon parkkipaikalle. Nousen autosta, kun Mika vielä huikkaa, että pärjäänkö varmasti. Vastaan että kyllä mä pärjään, ei mulle mitään käynyt. Paiskaan Mersun oven kiinni ja hymyillen heilautan kättäni Mikalle kun se kääntää autonsa ja lähtee. Raskaasti aukasen rapun oven ja laahustan 3. kerrokseen, koska hissi oli varattu. Sovitan avaimen lukkoon ja tottuneesti se aukeaa nikottelematta. Pääsen sisään ja meinaan kynnyksellä kompastua jo edellisen päivän postiin ja tän päivän lehteen. Poimin ne ja vihdoin pääsen kämppään sisään. Potkasen kengät pois jalasta ja lasken avaimet lipaston päälle. Pistän telkkarin päälle ja rojahdan sohvalle. Uni alkaa taas painamaan silmiä.

Aukasen silmäni, kello on neljä iltapäivällä. Tulipahan pari tuntia nukuttua. Maha kurnii ilmoittaen, että se haluaisi täytettä. Laahustan jääkaapille, en muista yhtään, onko siellä edes mitään.

Löydän onneksi eilistä jauhelihakeittoa ja lämmitän sen mikrossa. Pistän radionkin päälle, josta tulee päivän pääuutisia. Syön keiton rauhassa, silmäillen samalla päivän lehteä. Mun kolarista on jo lehdessä. Volvo näyttää aika romuttuneelta jutun kuvassa. Urheilu-uutiset skippaan suosiolla yli ja luen sarjikset. Kyllä Viivi ja Wagner säväyttää aina!

Pistän lautasen lavuaariin ja rojahdan takasin sohvalle. Saippuaoopperoita alkaa tulemaan telkusta, kello on jo melkein viis.

Herään säpsähtäen uutisten tunnnariin. Vilkasen seinällä roikkuvaa kelloa, joka käskevästi osoittaa seittemää. Haukottelen. Päivä on menny vähän penkin alle, en ole muuta kuin nukkunut. Raahaudun ylös sohvalta yritän venytellä vähän jäykkiä jäseniäni, mutta ne on sen verran jäykät ja kipeät vielä, että en viitsi paljoa itseäni rääkätä.

Laahustan hitaasti kylppäriin. Heitän vaatteet pesukoneen päälle ja menen suihkuun. Samalla vilkasen itteäni peilistä. Kyljessä on kämmenen kokonen mustelma ja sääret on saanu pieniä mustelmia myös, mutta ei sen enempää.

Aukasen hanan ja annan lämpimän veden valua kehoani pitkin.

Vietän ainakin puolituntia suihkussa vettä valuttamassa.

Kuivatan itteni ja menen olohuoneeseen, Salkkarit alkaa just sopivasti. Katsoessani niitä pistän kalsarit ja T-paidan päälle. Päätä alkaa särkemään pikku hiljaa, samalla kun katson telkkaria.

Kello näyttää yhdeksän, ja särky pahenee. Painun vessaan ja otan lääkekaapista kaksi neljänsadan milligramman Buranaa naamaan, sammutan telkkarin ja valot ja lopulta rojahdan sänkyyn.

Mun päätäni särki edelleen kun aamu valkeni. Vilkasin puhelimen kelloa, ja se näytti puolta yheksää. Näin silmäkulmastani jotain outoa keittiön suunnalta. Se herätti mielenkiintoni ja nousin vaivalloisesti istumaan. Parkaisin säikähdyksestä.

Faija seisoi keittiön ovenläveen nojaten. En ollu nähny sitä sen jälkeen, kun se vuosia sitten hukku meiän kesämökin järveen. Faija, tai mikä olikaan, näytti tavalliselta ihmiseltä. Vaatteet oli puhtaat ja suorat, eli faijan tapaan harmahtavat puvun housut ja ruudullinen, vähän pappamainen kauluspaita. Vain se kiinnitti huomioni, että silmät oli jotenkin tyhjän näköiset. Tuijotin tuota haamua, ihmistä, olentoa, tai mitä lieneekään muutaman minuutin, kunnes sen huulet liikkuivat ja kuulin puhetta. Mutta aivan kuin ääni ei olis tullu sen suusta, ihan kuin ääni olis kuulunut mun pääni sisältä.

- Näiden kaikkien vuosien ajan olen perääs kattonu rajan takaa. Mutta en enää voinut sivusta seurata siellä, kun romutit mun Volvon – vielä suoralla tiellä!

Suuni loksahti auki. Mitä helvettiä?!

- Faija…?

- Niin, Anssi?

- Mitä…sä…siis?

Faija kallisti päätään ja tuijotti mua, se sama pieni pilke silmäkulmassa kuin silloin, kun pienenä jäin kiinni siitä, että olin tunkenut perunan isän vanhan kuplavolkkarin pakoputkeen. Tuijotin faijaa monttu auki. Nousin seisomaan ja kävelin faijan eteen. Pelon ja jännityksen sekainen tunne velloi sisälläni. En tienny mitä pitäis tehä.

- Älä näytä noin järkyttyneeltä, Anssi. Tulin vain katsomaan sinua nähdäksenii, että miten pärjäät.

- Ää…öä… i-ihan hyvin mä pärjään. Se kolari oli vahinko! Nukahdin rattiin.

- Minä tiedän, poika. Olit menossa Helsinkiin, kun nukahdit.

- Jaa…

Tää homma alko menee todella oudoksi. Nipistin itseäni kädestä, niin kuin piirretyissäkin mutta se ei toiminut.

- Anssi, tuo ei onnistu. Sinä tiedät että tämä on todellista.

No niin tottavie huomasin, että tää on todellista!

Yht’äkkiä alkaa tapahtuu kummia. Faija alkaa muuttua jotenkin vaaleammaksi, ja se vilkuilee ylöspäin. Faija hymähtää ja sanoo, tai siis, ainakin sen huulet liikkuu, mutta kuulen sen äänen mun päässä.

- Mun ei pitäisi olla täällä, musta on taivaassa etsintäkuulutus päällä. Näkemiin, minä lähden. Voi olla että tulemme tapaamaan vielä. Minä pidän sinua silmällä…

Sitten se alkaa kadota jo näkyvistä, kun sanon

- Ois vielä kysymistä, mitä tapahtuu silloin kun muakin viedään? Mikä meininki on, mun täytyy saada tietää!

Haamu, tai siis faija, kelaa vähän aikaa, sit hymyillen nyökkää ja kuiskaa

- Siel on tupakkaa eikä lainkaa syöpää…

Faija hymyilee, ihmeen valkoiset hampaat välkähtäen. Mä nyökkään, ja hymyillen takaisin. Lopulta faija katoaa näkyvistä, vain valkoinen jääkaappi jää paikalleen, siihen missä faija seisoi.

Seison varmaan vartin paikoillani, kunnes lysähdän sängyn päälle istumaan. Vilkaisen puhelimen kelloa, ei se ole kuin vartin yli yhdeksän. Mitä tuo äskeinen oli? Missä olin? Kävinkö lähellä kuolemaa? Oliko tuo merkki siitä, että pitäis alkaa miettimään, mitä teen elämälläni?

Pudistan päätäni. Hitaasti vedän vaatteet ylleni, pistän kengät jalkaan ja menen ulos. Aurinko paistaa hieman lämmittäen, vain pieni tuulen vire rikkoen niin hentoa lämpöä. On myöhäinen kevät aamu, kesä kolkuttaa jo ovella. Hymyilen, kun vilkaisen pieneen pilvenhattaraan taivaalla.

Tiedän, että faija on siellä.

Vastaani kävelee nuori nainen lastenrattaita työntäen.

- Onko teillä kaikki hyvin?

- Öh… juu, on kyllä.

Nainen hymyilee kauniisti ja jatkaa matkaansa.

Jään katsomaan naisen menoa, kunnes käännän katseeni pois ja vilakisen uudestaan taivaalle.

Tiedän, että faija hymyilee siellä.

Tessa A.