Kauhutarina: Linnan lapsi

Keskellä tiheää mustaa metsää oli iso mustanharmaa piikkiköynnösten ympäröimä linna. Vaikka linna oli suuri, todella suuri, siellä asui vain yksi ihminen. Siellä asui suloinen 8-vuotias, hyvin älykäs pikkutyttö. Tytön nimi oli Lisbeth ja hänen vanhempansa kuolivat puoli vuotta sitten onnettomuudessa kun olivat hakemassa ruokatarvikkeita kaukaa kaupungista. Onnettomuuden syytä ei tiedetä tarkkaan, mutta hevosetkaan eivät siitä selvinneet.

Onnettomuuden jälkeen Lisbeth on ollut outo ja hiljainen, heittänyt palvelusväen ulos linnastaan ja elänyt yksin. Niillä ruokavarastoilla yksinkin kyllä pärjäsi! Linna oli täynnä ruokaa ja välillä hän kävi hakemassa lisää.

Kerran eksynyt vanha rouva tuli linnaan koputtamatta ja luuli olevansa yksin. Rouva halusi vain yösijan, ei muuta. Lisbeth suuttui verisesti kutsumattomasta vieraasta. Hän alkoi hiljaisesti ja näkymättömästi suunnittelemaan kostoa. Hän jätti linnan aulan portaille ensimmäisenä päivänä nastoja, joihin tämä mummo saisi astella. No rouva käveli tyytyväisesti portaat alas, astui nastojen päälle, kaatui ja kieri portaat alas nastojen päällä. Yltäpäältä veressä rouva itkee lattialla ja huutaa: ”Mitä pahaa olen tehnyt? Miksi aina minä? Lopeta tämä hulluus!” Lisbeth päätti tehdä työtä käskettyä ja näin älykäs, ovela pikkutyttö alkoi suunnittelemaan suurempaa kostoa, jos ei näin saanut mummoa lähtemään.

Yön hiljaisuudessa Lisbeth hiiviskeli ulos, meni linnan varastoon, tukki oman suunsa huivilla jottei huutaisi. Hän löi vasaralla omaan vasempaan käteensä niin kovin, että ranne murtui. Juoksi linnan ovelle ja hakkasi sitä. Hakkasi kovempaa kuin koskaan. Rouva kuuli tämän, nousi sängystään ja riensi ovelle, tällä kertaa kävellen aulan portaat varovaisemmin. Siellä oli pieni, suloinen tyttö, joka kättään pidellen itki ja anoi pääsevänsä sisälle. Rouva sitoi tytön käden, muttei missään vaiheessa sanonut, ettei asu linnassa. Lisbeth mietti, kuinka kauan menisi, että hän saisi mummon puhumaan totta. Hän kyseli linnan historiasta muka tietämättään, mutta mummo vaan valehteli. Lisbeth viilteli itseään surunsa takia muutenkin, nyt hän keksi! Yöllä mummon nukkuessa hän viilsi ranteeseensa syvän haavan ja keräsi verensä ämpäriin. Hän pisti paketin takaisin käteen, jottei mummo huomaisi viiltojälkiä. Ranne oli jo murtunut, ei siinä enää pari viiltohaavaa paljoa painanut. Hän kirjoitti mummon lakanoihin tämän nukkuessa, hän kirjoitti seinille ja peiliin. Ainoa sana, mikä luki oli ”totuus”.

Aamulla kun rouva heräsi, hän oli menossa katsomaan, miten tyttö voi. Noustuaan ylös hän meni peilin eteen. ”IIIIIIIIIIK! ” kuului riipaiseva huuto. Silloin Lisbeth lähti ulos linnasta. Huudon turvin oven ääntä ei kuulunut. Hän nauroi, hän nauroi makeasti. Tyttö uskotteli mummolle lähteneensä, lähteneensä kokonaan. Hän oli kirjoittanut lapun, jossa luki näin: ”Olen pahoillani hyvä rouva, mutta minun piti lähteä hoitamaan eläimiäni. Eksyin jossain kohtaa kotimatkallani. Kiitos paketista ranteessani. Hyvästi! –Lisbeth”. Rouva meni alakertaan nähtyään kaikki verijäljet ja huudettuaan tarpeeksi. Hän pelkäsi, pelkäsi koko sydämestään, eikä uskaltanut mennä linnasta ulos, koska pelkäsi kuolevansa. Rouva luki lapun, eikä hänelle tullut mieleenkään, että niin kiltti ja suloinen pikkutyttö voisi edes keksiä mitään noin sairasta. Rouva pelkäsi, istui salissa takan ääressä koko illan ja tärisi, ei kylmyydestä, vaan pakokauhusta.

Taas jälleen yön tullen Lisbeth sujahti äänettömästi linnaan vakoiltuaan koko päivän. Hän aikoi käyttää mummon heikkouksia hyväkseen. Noin vanhalla tuskin on kovinkaan vahva sydän, hän ajatteli ja pisti taas toimeksi. Mummo nukkui linnan pohjoissiivessä, Lisbethin vanhempien huoneessa. Sen hän koki uhkaavaksi, halventavaksi ja epäkunnioittavaksi. Hänen sisällään kiehui, nyt hän aikoi tappaa tuon valehtelevan, halveksittavan vanhuksen!

Lisbeth mietti, miten saisi säikytettyä, satutettua ja tapettua mummon. Yöllä hän haki koko linnan veitsivaraston ja ripusti kattoon mummon sängyn yläpuolelle. Hän myös laittoi patjan alta ylöspäin pari veistä pystyyn niin, että jos mummo liikkuu, niin sattuu. Linnan perällä on lihamylly, johon Lisbeth ajatteli mummon lopuksi todisteiden hävittämiseksi tunkea.

Aamu ja yö meni suunnitellusti. Mummo oli satuttanut kätensä herätessään veitseen, eikä uskaltanut liikkua. Ylä-, alapuolella, sivuilla, edessä ja takanaan veitsiä. Lisbeth puki mustan ulkokaapunsa päälle, pisti hupun kasvojen eteen, meni vanhempiensa huoneeseen ja pyysi matalalla äänellä mummoa nousemaan ylös, tai kuolisi.

Mummo nousi. Varovasti mutta varmasti. Lisbeth sanoi hänelle, että pakoon yrittäminen on turhaa, silloin hän kuolee. Hän saattoi mummon linnan perälle ja kysyi, että haluaako mummo lopettaa kärsimisen. Vanha rouvaparka vastasi tietenkin myönteisesti, koska luuli, että tämä kaikki hulluus loppuisi. No… Niinhän se periaatteessa loppuikin. Lisbeth oli juuri tönäisemässä mummon lihamyllyyn, kun mummo huomasi sen, väistyi ja Lisbeth lensikin sinne itse. Kun mummo huomasi sairaan pikkutytön olevankin Lisbeth, hän säikähti. Hän lähti juoksemaan, juoksi ulos linnasta kauas, kauas kylään ja yritti selittää kaikille tapahtunutta. Loppujen lopuksi mummo joutui mielisairaalaan ja hänelle naurettiin pitkän aikaa kaiken jälkeen.

Lotta S.