Äiti oli kutsunut kaikki työkaverinsa juhlimaan sinä lauantaina. Kaikki talossa sillä hetkellä olleet istuivat pöydällä juttelemassa niitä näitä, kaikki paitsi nuori Mia. Mia katseli vieraita hieman arkana etäämpää. Oli jo myöhä, ja Miaa väsytti kovin, ja hän toivoi, että äiti laittaisi hänet jo nukkumaan. Niin huolehtivainen äiti kuin Mialla oli, mutta tällä kertaa äiti oli kyllä unohtanut lapsensa tyystin. Mia siirtyi taas vähän etäämmäs. Oikealla puolella Mia näki portaat. Mia pelkäsi portaikkoa, koska ne olivat iltamyöhään niin pimeät. Siksi hän halusi aina, että äiti saattelee hänet yläkertaan, jossa Mian huone oli. Äiti puhui sillä hetkellä jotain naapurin kissan vapaana pidosta, kun Mia sulki silmänsä, ja näytti mahdollisimman ärtyneeltä. Hän toivoi, että kun hän seuraavan kerran aukaisisi silmät, äiti olisi huomannut hänet. Mia aukaisi silmänsä hitaasti, mutta turhaan; äiti oli vieläkin pälättämässä vierailleen pöydällä. Tyttö huokaisi, ja sillä sekunnilla hän kuuli ylhäältä jotain meteliä. Hän tiesi 6-vúotiaana tyttönä jo hyvin, ettei yläkerrassa ollut ketään, mutta kuulosti, kuin joku olisi kävellyt yläkerrassa. Aivan, kuin joku olisi yrittänyt kävellä niin hiljaa, kuin vain voi, mutta joutunut huomatuksi. Ensin askeleet olivat kuin sydämenlyöntejä, tasaisia, "tykyttäviä". Ne muuttuivat kovemmiksi, epätasaisiksi, ja kymmenen sekunnin päästä ne hävisivät. Mian mielikuvitus lähti laukkaamaan. Entäpä, jos murhaaja olisi pysähtynyt portaikon yläpäähän, ja odottelisi siellä nyt, että tyttö menisi yksin nukkumaan? Nyt Miaa pelotti tosissaan. Mia katsoi taakseen, äiti vieraineen oli nähtävästi lähtenyt pihalle polttamaan tupakkaa. Mia koetti kääntyä portaista pois, mutta ei voinut. Hän oli jähmettyneenä paikoilleen, koska hän tunsi jonkun läsnäolon. Joku katseli häntä sieltä pimeydestä. Uteliaisuus, ja se, että tyttö sisimmässään tiesi, ettei kukaan voinut oikeasti olla portaikossa, saivat tytön ottamaan ensimmäisen askeleen kohti ensimmäistä porrasta. Mitään ei tapahtunut. Sitten Mia tunsi jo olonsa rennommaksi, ja pystyi ottamaan kolme uutta harppausta. Toinen porras, ja hän koetti nähdä, oliko siellä ylhäällä ketään, mutta oli aivan pimeää, eikä ketään näkynyt. Mia otti seuraavan askeleen, ja taas seuraavan, kunnes hän oli portaiden puolivälissä, jossa portaat vaihtoivat suuntaa. Mia katsoi ylös, ja näki tumman hahmon siellä. Mia ei todellakaan pystynyt liikkumaan, ja hän katseli vain ylöspäin. Kun silmät olivat tottuneet pimeyteen, erotti hän tumman hahmon olevan poika. Pojan silmänaluset olivat punaiset, ja lyhyet, harvat hiukset sojottivat ylös. Pojalla oli kädessään peili, josta Mia näki kasvonsa. Toisessa kädessä pojalla oli leipäveitsi, jonka teräosassa oli jonkin verran verta. Poika katsoi suoraan Miaa silmiin, ja siinä vaiheessa Mia ei saanut henkeä, kun poika otti yhden askeleen kohti Miaa. Mia kääntyi, ja otti lyhyitä, salpaantuneita askeleita pois päin pojasta. Hän katsoi koko ajan poikaa, kun otti askeleita alas. Viimeiset askeleet, jolloin tuli vastaan viimeiset portaat. Tyttö ei enää nähnyt poikaa, jolloin hän uskalsi kääntyä, ja...
Seuraavana päivänä Mia heräsi. Ensin Mia ei erottanut, missä hän heräsi, mutta hän oli sairaalassa. Äiti oli oikealla puolella sänkyä.
"Miksi teit sen?" äiti kysyi.
"Tein mitä?" Mia ihmetteli. Äiti purskahti itkuun.
"M-miksi... Miksi... Viiltelit... Ka-kasvosi ruville?" Äiti ojensi Mialle peilin, ja Mia katsoi siitä itseään. Hän ei tunnistanut peilissä olevaa ihmistä omaksi itsekseen.
"Paljonko kello on?" Mia halusi tietää.
"K-kaksi yöllä", äiti vastasi.
"Nukunko minä? Onko tämä unta?" Äiti tarttui Miaa kädestä, ja itki. Äiti oli järkyttynyt; miksi hänen oma tyttö olisi halunnut vahingoittaa itseään? Mia nukkui yön sairaalassa, ja seuraavana päivänä he kävivät kaksi kertaa psykologilla, äidin pyynnöstä. Seuraavana yönä äiti ei todellakaan unohtanut saattaa Miaa unten maille.
"Hyvää yötä rakas. Tule alakertaan, jos tarvitset jotain", sanoi äiti ja antoi suukon Mian poskelle. Mia sai onneksi hyvin unta. Kello kaksi yöllä Mia aukaisi silmänsä. Hän tunsi rintakehänsä päällä painoa. Mia liikutti silmiään, ja näki huoneen oven olevan raollaan. Siellä oli hevosen jalat. Mia oli kauhuissaan. Hän ei voinut liikauttaa mitään muita lihaksia kuin silmissä olevia. Ovi aukeni kokonaan, ja Mian silmät lakkasivat liikkumisen oven kohdalla. Tumma hahmo asteli Mian huoneeseen sisälle. Se oli sama poika, minkä Mia oli nähnyt portaikossa. Tällä kertaa, sillä oli kädessään vain leipäveitsi, ja nyt siinä oli tuoretta verta, joka tippui siitä lattialle. Poika katsoi Miaa silmiin. Poika kurotti tyhjää kättään kohti Miaa, ja paino rintakehän päällä hellitti. Mia näki pojan ottavan toiseen käteensä peilin, joka oli nähtävästi ollut siinä rintakehällä painamassa. Nyt poika nosti leipäveitsen, ja jäi odottamaan jotakin. Mia halusi päästä pois tilanteesta, yritti liikauttaa sormeaan. Hiki valui Mian otsalla. Se onnistui! Etusormi liikahti. Poika nosti veitsikätensä, ja täräytti sen kunnolla kohti Mian kaulaa. Viimeisillä sekunneilla Mia kuuli korvaansa sanottavan: "Älä huoli. Äitisikään ei selvinnyt." - TomTom - XD
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti