Vaunut pysähtyivät kartanon eteen.Hyppäsin soralle laukkuineni, ja laitoin ajurin nahkahansikkaan verhoamaan käteen kultakolikon.Hän hymyili lipevästi keltaisilla hampaillaan luullen siten saavansa tippiä.Turha toivo.
Koputin ovenkolkutinta,ja vanha,vahvasti teeltä tuoksuva nainen avasi oven."Neiti saapui",hän totesi vähä-älyisesti tyhjä katse harmaissa silmissään.
Olin perinyt kartanon sedältäni,joka oli voittanut sen pokerissa.Lattia oli huonokuntoista narisevaa parkettia,ja huoneet tavattoman korkeita.Maalauksissa tuijottivat kartanon ensimmäiset omistajat näyttäen ajattelevan,että olen typerä nousukas,joka on viekkaudella ja vääryydellä ottanut haltuunsa heidän sukunsa aarteen.Irvistin kuvalle,jonka alla luki kultaiselle laatalle kaiverrettuna "Rouva H.N. Harper.""Älä hyvä ihmislapsi!"kiljaisi kodinhoitaja,"tuo ei tiedä hyvää."Hän vapisi kuin haavanlehti.Naisparka,vähempikin teen keittäminen pehmittäisi kenen tahansa aivot.
Hän avasi oven,jonka takaa paljastui synkkä huone,jonka seinällä mulkoili mursunviiksinen ukkeli."Ajattelitko että nukkuisin täällä?!"huudahdin.Harpoin pitkiä askelia käytävällä ja avasin valkoisen oven."Ai sinne neiti!"kodinhoitaja huusi juosten perääni käytävälle ja kohotti toisen kätensä.
Tartuin hopeiseen ovenkahvaan.Kodinhoitajan kasvoille levisi kauhistunut avuton ilme.Väänsin kahvasta kaikin voimin ja sain oven auki.Huone oli kaunis ja valoisa,täysi vastakohta korkeille synkille huoneille.Ikkunoissa roikkui valkoiset ohuet pellavaverhot,jotka aurinko oli kellastanut kotoisasti,ei uskoisi,että muissa huoneissa verhot olivat verenpunaista samettia.
Nostin laukkuni lattialtya ja laskin ne huoneen sängylle.Kodinhoitaja kipitti hengästyneenä huoneeseen."Auta minua siirtämään tavarani kaappeihin",käskin napakasti."Ei sunkaan neiti asetu taloksi tänne!?",hän sanoi järkyttyneenä."Kyllä",sanoin laskostaessani vaatteitani kaappiin:Hän ei voinut muuta kuin alistuvasti auttaa minua.
Ilta oli hämärtynyt,olin siivonnut koko huoneen.Maksan kympin käteisenä sille sielulle,joka löytää täältä pölyhiukkasenkin!Sally,siis kodinhoitaja,istuu masentuneena keittiössä. Taitaa raukka olla kajahtanut,mutisee "Entisen neidin" suuttuvan.Tarkoittaen naista, joka on huoneeni seinällä olevassa taulussa.Hän on nuori ja hyvin vaalea,hänen silmänsäkin ovat niin haalean vihreät,että ne näyttävät valkoisilta.Hänen laihoilla kasvoillaan on surumielinen hymy.Hänen kaulalla ja korvissa roikkuvat melkoisettimanttihelyt,minusta on ihme, että niin hento tyttö jaksoi pitää niitä.Katsekin koruja ja hypistelin kaulallani roikkuvaa halpaa helminauhaa hitusen kateellisena.Taulun alla oli samanlainen metallilaatta kuin käytävällä mulkoilevien taulujen alla.Siihen oli kaiverrettu teksti "C.M. Campbell 1874-1891." Hänen kuolemastaan on kolme vuotta aikaa,ajattelin.Manasin surkeaa laskupäätäni laskiessani kuinka vanhaksi hän eli.Onneksi minulle on siunaantunut normaali määrä pitkiä sormia,joiden avulla selvitin hänen kuolleen 17-vuotiaana.Tyttörukka,mihinköhän kuoli.Heitin hänet mielestäni ja nukahdin.
Olin harhaillut koko päivän tutustuessani valtavaan kartanoon.Sen synkkyys alkoi ahdistaa.Avasin yhden salin suurista ikkunoista, ja hyppäsin alas.Tömähdin kukkapenkkiin,kukkaparat,toisaalta en ole koskaan pitänyt leijonankidoista.Kesäillan viileys ja sumu laskeutuivat kun harhailin metsään päin.Kun alkoi olla hirveän pimeää,löysin metsästä hautausmaan.Sukuhauta,koska kaikissa kivissä luki Campbell.Olen aina pitänyt hautausmaista,ja olin kauhean riemuissani,kun tajusin omistavani sellaisen.Juoksin valkoinen mekko liehuen ja tutkin hautakiviä.Istuin polvilleni maahan valkoisen sammaleen peittämän kiven viereen.Raaputinn sammalta pois,samalla paljastui teksti "Catherine Mathilda Campbell 1874-1892." Silmäni levisivät,minun mielikuvitukseni ei uskoisi vain kivenkaivertajan tehneen virheen.Asiassa oli jotain mätää,kiven mukaan hän olisi elänyt vuoden kauemmin.
En ehtinyt miettiä kauaa, kun jokin kylmä ja kostea lipui kasvojeni edestä."Sumua",sanoin ääneen vakuuttaakseni itseni, että se todella oli sumua.Jokin kylmä tarttui vasempaan nilkkaani.Kavahdin pystyyn kuin olisin saanut sähköiskun.Puut ja pensaat repivät mekkoani.Juoksin kovenpaa kuin tiesin pystyvänikään.Jokin tuntui seuraavan minua.En katsonut taakseni.Kompastelin portaat ylös ja kaivoin yöilman kohmettamilla käsilläni avainta taskustani.Pudonnut,eih!Aloin takomaan ovea molemmin nyrkein.Jos Sally ei nyt avaisi ovea,hän saisi potkut.Uneliaana hän avasi oven."Mitäs neiti täällä takoo?"hän kysyi.Katsoin taakseni:ei mitään.Väitin palelleeni hirveästi,jonka takia tahdoin äkkiä sisään,muuten hän olisi luullut että olen häntäkin kajahtaneempi.Lukitsin oven ja lyyhistyin matolle istumaan.Vasen nilkkani vuoti verta,mutten löytänyt haavaa.
Taulut mulkoilivat minua kapealla ja korkealla käytävällä.Seinät tuntuivat tulevan lähemmäs.Taulut kuiskivat.Äänet tulivat kovemmiksi.Laskin kynttiläni maahan.Sieppasin seinältä punatukkaisen koreasti puetun tuhdun rouvan,että taulu painoikin,huh.Kävelin lähimmälle ikkunalle ja paiskasin sen alas.Oloni tuntui heti kevyemmältä.Juoksin takaisin.Mursunviiksinen ukkeli sai tehdä seuraa rouvalle, ja sitten luiseva vanhapoika.Olin saanut paiskatuksi käytävällisen entisiä omistajia keoksi pihalle.Juoksin kynttilöineni ulos.Sytytin maalaukset valtavaksi kokosi.Se paloi kytien.Siitä nousi valkoisia savukiehkuroita,jotka kietoutuivat kaulaani, käsiini ja jalkoihini.Palavat maalaukset nauroivat,itkivät ja iskivät silmää.Yhdessä kuvassa näin itseni,mutta sitten hän muuttui huoneeni maalauksen tytöksi.Maalauksista oli enää jäljellä vain tuhkaa.Katsoin sitä tyytyväisenä.Tyytyväisyyteni ei kestänyt kauaa,tuhkaan oli piirtynyt Catherinen kasvot, jotka itkivät.Juoksin sisälle.
Käytävän seinille oli taulujen tilalle ilmestynyt peilejä.Ensimmäisestä peilistä tuijotti minun tummansiniset silmät.Siistin melkein mustat hiukset kasvoiltani.Peili peilitä kuvani näytti vaaleammalta.Viimeisestä peilistä näytin aivan Catherinelta.
Suljin huoneeni oven ja hyppäsin nopeasti sänkyyni.Puristin silmäni kiinni.Samassa Sally repäisi oven auki.Hänen silmänsä leimusivat kuin hänen kädessään oleva puusoihtu."Saat oian tietää liikaa" ,hän sanoi"Samapa se enää on, kerron kaiken,et jää kuitenkaan kertomaan.Oli rauhallinen kaunis yö kolme vuotta sitten.Houkuttelin Catherinen kanssani kävelylle.Metsässä poltin hänet, hän oli pahasti tielläni." Hänen mielipuoliset silmänsä hehkuivat."Sinun kanssasi on oltava huolellisempi,Ctherine oli typerä tyttö, sinä olet liian terävä,että sinut saisi noin vain hengiltä.Joka tapauksessa saat nyt tehdä hänelle seuraa."Hän paiskasi soihdun jalkoihini.Yöpaitani syttyi tuleen.Catherine katsoi taulustaan kylmän säälivästi.Hiivuin hiljaa pimeyteen,minua ei ole enää.
Linda 8D
Hyvä tarina. Muista, että välimerkkien jälkee tulee aina välilyönti. :)
VastaaPoista